Kolumni: Otteita Hilma-ajattelun historiasta

Aili Nenola, 1.6.2006.

Aili Nenola Syyskuun alussa 1997 järjestettiin Turussa naistutkimuksen tulevaisuutta pohtiva seminaari (muistaakseni SISSI-seminaari – eikä kyse ollut taistelijoista eikä keisarinnasta!). Pidin siellä katsauksen naistutkimuksen historiaan Suomessa, mutta kyselin myös mihin naistutkimus oli menossa. Siteeraan vähän: ”Mihin naistutkimus nyt menee suomalaisessa tieteen kentässä, kun meillä on kohta 9 naistutkimusprofessuuria ja suuri määrä muita naistutkijoita, opettajia ja opiskelijoita? Miten tätä resurssia voitaisiin käyttää paitsi paikallisesti myös kansallisesti ja kansainvälisesti? Hankkiudutaan varmaan pääaineeksi, mutta miten?”

No, pääaineeksi on hankkiuduttu. Tuolloin ei ollut vielä esillä käsitettä maisteriohjelma, mutta esityksessäni arvelin, että voisi olla olemassa verkostoyliopistona toimiva naistutkimuksen yhteinen koulutusohjelma, josta eri yliopistojen opiskelijat olisivat valmistuisivat asiantuntijoiksi, tutkijoiksi ja kansanvalistajiksi. Hahmottelin tämän koulutusohjelman tueksi valtakunnallista tutkimusyksikköä, joka toimisi verkostomaisesti yhdessä yliopistossa sijaitsevan koordinaation varassa. Tutkimusyksikön vastuulla olisi ollut lisäksi tohtorikoulu, johon kaavailin paikkoja myös väitelleille tutkijoille. Tutkimusyksikkö olisi tietysti toiminut myös erilaisten tutkimushankkeiden ideointikeskuksena ja rahan hankkijana.

Nyt kun katson esitystäni, totean, että naistutkimuksen “koulutusohjelma” on maisteriohjelmana olemassa, tosin ei niin valtakunnallisena kuin kaavailin, mutta yhteistä opetusta järjestetään Hilman puitteissa. Käytännössä yliopistoverkosto Hilma edustaa myös tuota koordinoitua “tutkimuskeskusta”, vaikka Hilman kenttänä on enemmänkin opetus ja siihen liittyvät asiat. Ehkä jatkossa kannattaa verkostoitua pitemmälle myös tutkimuksen edistämisessä? Kaivattaisiin ainakin ajantasaisen naistutkimuksen tutkimusrekisterin rakentamista ja keskitettyä tietoa naistutkimusta rahoittavista tahoista. Kansainvälisten yhteyksien rekisteriä ja yhteistä kehittämistä Hilmassa jo suunnitellaan.

Siteeraamieni kaavailujen jälkeen kyselin 1997 vielä että “vai jätetäänkö kukin paikallinen yhteisö ja professori tekemään sitä mitä tekee ja tavataan aina joskus seminaareissa pohtimassa missä mennään – ja kilpaillaan keskenään?”. Näinkin on ja pitää olla, mutta kiitos Hilman, on myös organisoitua yhteistyötä, joka hyödyttää sekä opettajia että opiskelijoita. Mutta mitä tapahtuu, kun nykyisenkaltainen rahoitus päättyy, löytyykö vaihtoehtoisia malleja verkoston ylläpitoon ja kehittämiseen?

Valokuvaus: Annika Rauhala